Koiranohjaajana toiminen ja koirankouluttaminen pistää nöyräksi. Itselläni kesti yllättävän kauan tajuta, että minä itse olen syypää siihen, että vahvistan koiran huonoja piirteitä. Tai treenikentällä saan koiran ahdistumaan jostain liikkeestä pelkästään omalla käytökselläni. Se, että korjaan itse omaa fiilistäni ja yritän katsoa koiran kautta tilannetta, auttaa ymmärtämään tilannetta paremmin. Koiraharrastus on minulle henkireikä ja sen vuoksi olenkin aina ollut tosi ankara itselleni, en ole hyväksynyt epäonnistumisia itseltäni ja asiat on tehty vaikka sitten hampaat irvessä kun ei mitenkään. Mutta sillä tyylillä en tule saamaan täyttä potentiaalia koirastani.
Huomasin, että mitään isoja asioita ei tarvitse muuttaa itsessään. Kyse on tosi pienistä asioista loppujen lopuksi. Rovan kanssa olen eniten työstänyt koiranlukutaitoja. Myöskin arkipäiväisissä tilanteissa koiran elehdinnän lukeminen tai miksi koira reagoi tiettyyn asiaan tietyllä tavalla, saa valtavasti ymmärrystä sen käytökselle. Mikä tietysti pitäisi olla täysin ilmiselvä asia ja jota kieltämättä uskoinkin tekeväni. Rova on aktiivinen, mutta herkkä koira. Se kestää toistoja ja jonkun verran paineistamista, minkä purkaa positiivisesti treenikentällä. Jos paineistus menee yli, koira lopettaa toimimisen. Mistä syntyy itselleni helposti turhautuminen.
Varsinkin tälläiseltä perfektionistilta kuin minä, epäonnistuminen saattoi pistää mielen matalaksi pitkiksikin ajoiksi. Jonka vuoksi nimitin itseni mielialatreenajaksi. Toisaalta treenikentille ei huonolla fiiliksellä kannata mennä. Mutta jos ei ikinä mene treenaamaan "epäonnistuneen" kerran jälkeen, eihän siitä huonosta tunteesta pääse poiskaan. Siksi treenikaverit olivat ihan ehdoton homma minulle, jolloin en päässyt rönsyilemään omalla käytökselläni niin pahasti. Meillä oli koirien kanssa aina hyvät treenit. Tosi nopealla aikavälillä päästiin hyvinkin paljon eteenpäin.
Otinkin asian omaan hyttysiini ja aloin oikeasti miettimään asiaa. Katsoin tilanteita koiran kautta. Laskin itse useammin kymmeneen ja jollakin tavalla annoin itselleni luvan epäonnistua. Löysätä hattua. Selitin itselleni mielessä treenitilanteissa tai lenkkipoluilla miksei tämä juttu toimi sillä hetkellä. Jos joku asia koirasta alkoi tuntumaan ahdistavalta, kuten vaikka agilitykentällä renkaan harjoitteleminen, lähdettiin paloittelemaan liikettä pienempiin osiin ja muutin asennetta. Ja hupsis, se alkoikin toimimaan! Huomasin, miten helposti oikeanlainen ajattelutapa lähti ruokkimaan tätä mallia. Mulla on myös onni ollut saada treenata ihmisten kanssa, jotka huomauttavat samantien jos homma alkaa rönsyilemään.
Tärkeänä oppimistapana myös pidin, että aloin ottamaan vastaan vinkkejä enemmän miten toimin ohjaajana. Hyväksyin, että välillä pitää epäonnistuakkin. Toki minusta olen aina ottanut neuvosta vaarin, mutta nyt olen lähtenyt sisäistämään niitä paremmin. Koko yhteinen taival koirien kanssa on yhtä oppimista - ja hyvä niin - eihän tässä muuten mitään mielenkiintoa olisi. Nyt vain näiden asioiden ymmärtäminen helpottaa oppimista ja yhteisten asioiden kokemista. Viimeisen puolen vuoden aikana on kyllä tullut koettua kunnon ahaa-elämyksiä koirien kanssa.
Eli uusin asentein kohti loppuvuotta! Tämä olkoon minulla aina esillä, jos ärsyttää.
Nämäkin kirjat otettu pölyyntymästä hyllystä uudelleen lukuun!
